Raskausaika oli elämäni nopeimmat yhdeksän kuukautta. Koko sinä aikana en kunnolla sisäistänyt olevani raskaana. Lapsettomuus ja pitkään toivottu raskaus olivat laittaneet pään pyörälle. Raskausaika oli nopeasti ohitse, mutta se aika oli varmasti yksi elämäni parhaista ajanjaksoista, mutta samalla myös pelottavin. Mieli muistutti koko ajan, että lapselle voi käydä jotain pahaa vielä synnytyksessäkin. Onnittelut vauvasta tuntuivat ristiriitaisilta. Teki mieli huutaa, että onnitella saa vasta sitten, kun lapsi on meillä sylissä. Silti osasin myös iloita: onnen kyyneleitä tuli vuodatettua hurja määrä.
Tein ensimmäisen positiivisen raskaustestin 20.3.2016., testi oli hyvin haalea ja sen jälkeen tein vielä muutaman raskaustestin. Ennen ultraa olo oli erittäin epätoivoinen ja tukilääkityksen lopettaminen oli pelottavaa. Vähitellen paheneva pahoinvointi rauhoitti hiukan mieltä. Kun oksensin ensimmäisen kerran, itkin onnesta. Olin joka päivä väsynyt, palelin, voin pahoin ja itkin onnesta. Varhaisultrassa näkyvä sentin mittainen Tuike täytti suuren osan ajatuksistani.
Pelottavinta raskausaikana oli pelko siitä, että joku menee pieleen. Jokainen vessassa käynti sisälsi pienen kauhun hetken, kun pelkäsin, että paperiin ilmestyy verta. Kuulostaa neuroottiselta, mutta pitkään toivottu raskaus saa ilmeisesti monet hysteeriseksi? Kerran paperiin ilmestyi muutama tippa verta. Koko mieleni ja kehoni meni ihan veteläksi. Soitin synnytyssaliin, mistä minua rauhoitteli empaattinen kätilö. Kuten hän arvelikin, huoleni oli turha.
Fyysisten pelkojen lisäksi oli myös paljon työstettävää henkisellä puolella. Kasvava vatsa, vauvan liikkeet ja kaikki olivat jotain äärettömän ihanaa. Kuin lottovoittoja lottovoittojen perään. Loputtomasti onnen kyyneleitä ja epäuskoa. Oli kuitenkin pelottavaa, että välillä peiliin katsoessa en voinut tunnistaa itseäni. Olenko se todella minä? Olenko minä raskaana? Voidaanko me saada lapsi?
Kesällä vatsani oli jo suuri. Monet tsemppasivat, että pian sinulla on vauva eikä odotusta ole enää kauaa jäljellä. Odotusaika meni mielestäni kuitenkin niin nopeasti, etten voinut uskoa, että joku ei meinaa malttaa odottaa sitä yhdeksää kuukatta? Kaikki oli niin ihmeellistä ja uutta, ettei sen loppumista toivonut, vaikka palkinto olisi mitä mahtavin. Ainoa syy, miksi toivoin raskauden olevan nopeasti ohi, oli pelko vauvan hyvinvoinnista. Vatsassa olevan vauvan voinnista kun en voinut paljoa tietää.
Raskausaikana tein lukemattomia liikelaskentoja. Join hunajavettä, tökin vauvaa hereille ja olin helpottunut kun liikkeitä tuli muutamissa minuuteissa valtava määrä kun vauva oli vain herännyt. Myös dopplerin käyttö rauhoitti mieltäni.
Loppuaikana en tiennyt, haluanko synnytyksen käynnistyvän vain en. Olo oli tukala ja haaveilin vauvan sylittelystä ja silittelystä. Kuitenkin pelkäsin, että joku menee pieleen ja onni loppuisi viimeistään synnytykseen. Pelkäsin, ettei tyttö selviä hengissä syliini saakka.
Tytön synnyttyä en hetkeen ymmärtänyt, että me olimme saaneet lapsen. Olin ihan pihalla ja sen huomasivat ainakin mies ja kätilö. Jo seuraavana päivänä tuntui omituisella tavalla siltä, kuin tyttö olisi aina ollut meillä. Vaikka alku oli aika rankka, on ihan parasta olla tuon pienen ja pippurisen tytön äiti. Toisaalta on vaikea uskoa, että hän on ollut meillä vasta vuoden; toisaalta tämä vuosi on mennyt hurjan nopeasti. 2.12. tyttö täyttää yhden vuoden.
Meidän nuorempi icsi-poika täyttää 2 vuotta 4.12. :) Ja allekirjoitan myös tuon hysteerisesti pelkäämisen. Varsinkin esikoista odottaessa. Nyt meillä on myös 2-viikkoinen luomutyttö. Arvaa vaan kuinka vaikeaa on uskoa että hän on olemassa. Kiitollisuus hänestä on aivan omaa luokkaansa. <3
VastaaPoistaVoin vain kuvitella! <3 Kyllä tuota neitiäkin tulee päivittäin katsottua ja mietittyä, että voiko hän todella olla meidän tyttö. <3
PoistaTuo raskausajan pelko on kyllä niin syöpynyt mun mieleen. Ja se, kun baby oli sylissä. Voi apua, mikä tunne!
VastaaPoistaUskon kyllä! :( Onneksi raskausaika ei kestä kuin yhdeksän kuukautta. Se tunne, kun lapsen sai syliin oli ihana. Tai siis sitten, kun sen todella tajusi, että lapsi on siinä. :D Ihan heti ei ainakaan omaan tajuntaan mennyt.
PoistaMä muistan myös kun lapsettomuuden jälkeen raskausaikana joku onnitteli. Meinasin kuolla siihen paikkaan. Sanoinkin kerran, et ole hiljaa. Älä onnittele ennekuin vauva on tällä puolen mahaa.
VastaaPoistaEi Saa onnitella. Oikeesti!!! Mitä ihmettä, ei saa onnitella?? Mut #yksiviidestä
Ihanaa, että joku ymmärtää. <3
Poista