Katkera

Kirjoitin joulukuussa tuttavastani, joka kyseli minulta mikä ehkäisy meillä on käytössä. Hän oli menossa uusimaan reseptiään. Hänen työtilanteensa oli nyt kuitenkin muuttumassa yllättäin ja eilen kuulinkin, että hän odottaa lasta! He olivat fiksusti suunnitelleet lapsen ja se oli saanut alkunsa juuri silloin kun oli haluttukin. Tästä tuli väkisin mieleen, että oman työpaikkani epävarmuuden vuoksi olen saanut usein vinkkejä siitä, että kannattaa ajoittaa raskaaksi tuleminen niin, että sopimuksen loputtua voin jäädä sitten vaikka mammalomalle...

Tänään kävin hakemassa apteekista Letrozoleja ja Lugesteroneja. Minua ennen kassalla asioi nuori nainen, joka osti myös Lugesteroneja. Farmaseutti kysyi, onko hänellä kysyttävää ja nainen vastasi että ei, on jo niin tuttua hommaa. Menin saman farmaseutin tiskille hoitamaan asiani ja mietin, mitä tuo farmaseutti mahtoi ajatella? Eikö nykyaikana kukaan saa lapsia omin avuin ilman kalliita lääkkeitä? Miksi noita on noin paljon?

Miksi meitä on niin paljon ja miksi me emme näy? Miksi kukaan ei tunnu ymmärtävän, ettei ole korrektia kertoa kuinka suunnitella lapsi työsuhteen kannalta sopivaan kohtaan? Onhan se hienoa, jos luulee voivansa suunnitella ja lopputuloksena on lapseton ja katkera ihminen. Olen niin kiitollinen, ettei me kuitenkaan odotettu siihen asti, että minullakin olisi ollut vakityöpaikka.

Äitienpäivän ja äitiyden hehkutukset tuntuu yhtä tuskalta kuin viime vuonnakin. Voi kuinka äitiys on hienointa elämässä ja voi kuinka sitä ja tätä ei ymmärtänyt ennen kuin tuli äidiksi. Minä voin vain kuvitella kuinka hienoa olisi olla Äiti. Jos en saa äitiyttä koskaan kokea, saanko silti loppu elämäni kuulla tätä samaa tarinaa?


12 kommenttia

  1. En ikinä unohda sitä, kun olin itse apteekissa ostamassa sikahintaisia lapsettomuuslääkkeitä monella sadalla eurolla ja minua ennen kassalla oleva pyysi raskaustestiä. Tämä ostaja hymyili suu korvissa ja häntä palveleva rouva myös. Ja toivotti "oikein hyvää päivänjatkoa", kun tämä asiakas lähti. Sitähän en voi tietää mitä se testi sitten näytti, mutta hymystä päätellen ei ainakaan ollut mitään patoutunutta tuskaa takana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähän sama, kun olin yksi kerta ostamassa Clomeja... Minua ennen kassalle meni kaksi kikattelevaa teinityttöä, joista toinen osti pitkän harkinnan jälkeen kaksi raskaustestiä. Vaikka mistä minä tiedän mitä se testi näytti ja ostiko edes itselleen... Mutta kyllä silloin ärsytti ja pelkkä muistokin nyppii!

      Poista
  2. Oon huomannu että ne jotka eivät ole lapsettomuudesta kärsineet, eivät voi koskaan sitä millään tasolla ymmärtää. Itselleni on päivänselvää etten töissä ym. hehkuta kympillä raskautta, koska kuka vain kuuleva korva voisi siitä pahoittaa mielensä ja joutua masennuksen valtaan... Niimpä olenkin jo nyt paska äiti, koska en kahvipöytäkeskusteluissa ole täysillä mukana, niin en selvästikkään välitä lapsestamme. Joillekin olen kertonut matkasta tähän pisteeseen, ja muutamalta on kyynelet tulleet että voiko heilläkin olla vielä toivoa. Jollakin tasolla lapsettomuus ei katoa minusta koskaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuskin se lapsettomuus koskaan häviää, vaan kulkee aina mukana tavalla tai toisella. Tuon raskauden hehkuttamisen vielä jotenkin ymmärtää, vaikka sekin on ihan kamalaa. Kaikista inhottavinta on minulle ollut kuitenkin nuo neuvot. Aina kun joku puhuu raskaudesta tai lapsistaan, niin pelkään minulle tulevia mahdollisia "neuvoja" ja kysymyksiä...

      Poista
    2. Lapsettomuus ei tosiaan koskaan häviä, ainakaan itseltäni ei ole hävinnyt. Sitä vain (toivottavasti) muuttuu jossain vaiheessa lapselliseksi lapsettomaksi :) Sen takia kai itsekin luen edelleen lapsettomuusblogeja, oikeastaan enemmänkin kuin mammablogeja, jotka 95%:sti ärsyttävät.

      Itselläni on tavallaan kokemusta aidan molemmin puolin. Eli noin 8 vuotta tahatonta ja tuskallista lapsettomuutta takana, päätös lähteä yksityiselle lapsettomuusklinikalle, eka luomuinssi ja saman tien raskaana. Eli toisaalta ihan helvetin vaikeaa ja toisaalta ihan helvetin helppoa :D Toista lasta on tarkoitus lähteä "yrittämään" loppuvuodesta, tällä kertaa suoraan klinikan kautta.

      Lapsettomuusvuodet kuitenkin muistaa aina, enkä minäkään hirveästi raskautta hehkuttanut ainakaan ihan vieraille. Oman lapsen hehkutuksen välttäminen on huomattavasti vaikeampaa, mutta se sallittakoon kaikille vanhemmille, vaikka varmasti jatkuva vauvoista ja lapsista jankuttaminenkin sattuu. Ainakin minua sattui.

      Pitkään lapsettomuudesta kärsineet naisethan ovat myös taipuvaisempia synnytyksen jälkeiseen masennukseen (myös klinikan psykologi mainitsi tästä ennen hoitoja, kun kävin hänen juttusillaan), mikä ehkä myös viittaa siihen, ettei se 'jokin' tuska katoa koskaan, vaikka se pitkään toivottu lapsi on vihdoin perillä.

      Poista
    3. Huh kuinka kauan teillä menikään! Oliko teillä joku syy, miksi ette hakeutunut hoitoon aiemmin? :) Ihanan lohduttavaa kuitenkin kuulla, että tuollaisen kokemuksen jälkeen onnistui inseminaatiolla!

      Uskon, että tuohon masennusriskiin vaikuttaa sekin, että äiti voi kokea huonoa omaatuntoa jos vauva-arjesta ei koko aikaa pystykään nauttia väsymyksen yms. takia. Siitäkään huolimatta, että lapsi on ollut erittäin toivottu.

      Poista
  3. Kirjoitin äsken pitkän viestin, joka kuitenkin katosi jonnekin, kun koitin sitä esikatsella. Jos se sinulle asti tuli, toivon ettet julkaisisi keskeneräistä. Nolottaa.

    En tiedä miten tänne eksyin, mutta tekstisi herätti ajatuksia. Haaveilin itse raskaaksitulosta vuosia, kuvittelin miten kaikki tapahtuisi ja miten ihanalta se tuntuisi. Kuinka itkisin onnesta plussatestin saatuani ja sivelisin kasvavaa mahaani. Sellaisia aika lapsellisia fantasioita.

    Kaikki menikin tavallaan juuri niin kuin suunnittelin. Tulin raskaaksi saman tien, kun aloimme lasta yrittää. Plussatestin tehtyäni en kuitenkaan ilakoinut, olin lähinnä järkyttynyt. Tunsin jopa katumusta. Kaikki tuntui niin suurelta ja peruuttamattomalta. Kasvava vastuu musersi. Nyt olen jo raskauteni loppupuolella ja itken melkein päivittäin. Olen masentunut. Katselen kadulla muita odottavia äitejä ja tunnen katkeruutta, kun he vaikuttavat niin onnellisilta. Miksi minä en ole onnellinen? Miksi minä tunnen näin? Koen syyllisyyttä, pelkään, etten ole ollut tarpeeksi hyvä koti tälle pienelle, pelkään olevani surkea äiti. Mieheni koittaa lohduttaa, mutta ei hän ymmärrä minua loppuun asti. En itsekään ymmärrä itseäni. Ei tämän pitänyt mennä näin. Minun pitäisi silitellä vauvan vaatteita maireana, mutta sen sijaan vauvan tarvikkeiden katseleminen ahdistaa. En pysty kohtaamaan ystäviä, jotka ovat tulleet äideiksi ennen minua. Tuntuu, että heistä jokainen osaa tämän homman minua paremmin. Itseäni pelottaa vauvan syntymä, ahdistaa onnellisen mieheni, lapsen isovanhempien ja muiden hössötys. Koen tuottavani pettymyksen kaikille.

    Ultran mukaan kaikki on mennyt hienosti. Meille on tulossa tyttö, juuri niin kuin joskus haaveilin. Kaikki on mennyt juuri niin kuin olin unelmoin, mutta ei kuitenkaan, ei ollenkaan. Mun ei pitänyt olla onneton. Mun piti olla onneni kukkoloilla.

    Joskus mietin pahoitanko jonkun tahattomasti lapsettoman mielen, kun kävelen ulkosalla maha pystyssä. Mietin mitä hän mahtaisi ajatella jos tietäisi mietteeni. Pitäisikö minua kiittämättömänä. Joskus koen olevani kiittämätön ja tunnen syyllisyyttä siitä.

    En tiedä voinko kutsua itseäni vielä äidiksi, mutta jos jotakin olen näiden kuukausien aikana äitiydestä oppinut, niin sen, että äidin rakkaus on aina kipeää rakkautta. Se ei ole puhdasta onnea, vaan sillä on aina varjopuolensa.

    En tiedä miksi tämän kirjoitin. Ehkä toivon vaan, ettei kukaan tahattomasti lapseton erehtyisi maalaamaan liian kaunista kuvaa lapsen saamisesta. Helposti niin ehkä tekee, kun jotain oikein kovasti haluaa. Niin minäkin tein. Todellisuus on kuitenkin kirjavampi, täynnä yllättäviä nyansseja. Omat tunteet voivat säikähdyttää, kun viimein pääsee sinne minne on aina halunnut. En tiedä ovatko pitkän tahattoman lapsettomuuden jälkeen raskautuneet kokeneet mitään tällaista masennusta?

    En halua loukata ketään. Toivon kaikille lapsettomille, raskaanaoleville ja äideille paljon tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin on nuo lapselliset kuvitelmat päässäni, onnenkyyneleet raskaustestin tekemisen jälkeen... Uskon kyllä tuon mielikuvan toteutuvan, tuli onnen kyyneleet nimittäin kun tein ensimmäisen positiivisen ovulaatiotestinkin. :D Ellei nyt tuossa tilanteessa olisi kamalia kipuja/ vuotoja jotka huolestuttaisivat sillä hetkellä.

      Ymmärrän kyllä tunteesi. Varmasti pelottaa onko tarpeeksi hyvä äiti ja ansaitseeko lasta. Mietin noita asioita, vaikken ole raskaana. Tuskin hormonitoiminnan muutoksetkaan auttaa asiaa. Ja toisaalta jos noin iso muutos tulee yllättäin ja melkein suunnittelematta, niin kyllä sekin varmasti tunteisiin vaikuttaa... Enemmän ihmettelisin niitä ihmisiä, jotka eivät olisi raskaana ollessaan noista asioista huolissaan ja kauhuissaan.

      Mutta pakko sanoa, että tuskin kovin moni lapseton liian ruusuista kuvaa odotuksesta luo päähänsä. Varmasti lapsettomilla on esimerkiksi lapsen menettämisen pelko (keskenmeno, kohdunulkoinen raskaus jne) suurempi kuin monella, joka on tullut helposti raskaaksi.

      Muutenkin kauhukuville odotusta, synnytystä ja lapsen kasvatusta koskien on paljon enemmän aikaa kehittyä, kuin niillä joilla lapsi saa alkunsa helposti (ainakin minulla). Minä olen ehtinyt pelätä jo kaikki mahdolliset kehitysvammat, käytöshäiriöt jne. läpi mielessäni, kun taas moni lapsellinen kaverini ei ole esimerkiksi koskaan kuullut INCL:stä saati mistään harvinaisemmista ongelmista.

      Kiitos tsempeistä ja ajatuksia herättävästä viestistä.

      Poista
  4. Tiedän NIIN hyvin, miltä tuollainen tuntuu! Oma kollegani selitti suu vaahdossa viime joulun tienoilla, miten hän suunnitteli molempien lastensa syntymät syyskuun alkuun siten, että pystyi jäämään suoraan kesälomilta mammalomalle (eli ei tarvinnut olla megamahan kanssa töissä) ja oli poissa töistä minimiajan - piti tottakai kesäloman siihen äitiysloman ja vanhempainvapaan perään ja näin maksimoi sekä taloudellisen hyödyn että kotona vietettävän ajan. Itse olin sillä hetkellä ihan alussa raskaana ja sain muutamaa viikkoa myöhemmin joulun jälkeen keskenmenon. Vihasin kyseistä työkaveria ihan sydämen pohjasta, että hän kehtasi puhua tuollaista p***aa nuorten naisten kuullen pöydässä, jossa saattoi olla muitakin lapsettomuudesta kärsiviä. Me ollaan hiljaisten joukko, jotka eivät avaa suutaan vaan kärsivät yksin. Mutta on meitä ihan oikeasti muitakin!

    Tsemppiä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, voin vaan kuvitella. :( Kyllä varmasti esimiehetkin osaavat arvostaa näitä suunnittelijoita! Kun aloitin nykyisessä työpaikassa, niin aluksi "pelkäsin", että tulen raskaaksi heti ensimetreillä ja nämä suunnittelijat saavat hepulin siitä, kuinka ajattelemattomasti tulin raskaaksi. Onneksi tuo pelko on lieventynyt ja ei kyllä paskaakaan kiinnosta, mitä esimies raskauden eteen tullessa ajattelee. Oli sitten uusi tai vanha esimies kyseessä. :D

      Tsemppiä sinullekin. :)

      Poista
  5. Olen lukenut blogiasi jo jonkun aikaa. Oma tilanteeni on sellainen, että jatkuvan kuumeilun ja noin vuoden kestäneen käännyttämisen jälkeen mies suostui, että vauva saa tulla. Nyt vuosi on täynnä vauvan yritystä ja lääkäriaika varattuna tutkimusten aloittamiselle.

    Voi miten tuttuja onkaan nuo tunteet, joita joutuu erityisesti töissä kohtaamaan, kun ihmiset ympärillä raskautuvat juuri niin kuin ovat suunnitelleet ja sen jälkeen sitä puhetta lapsista sitten riittääkin. Yritäpä siinä sitten leikkiä kiinnostunutta, kun samalla tuntuu kuin veistä käännettäisiin haavassa. Tänään työkaveri, joka ei ehkä tiedä ettei minulla ole lapsia, huikkasi lähtiessään minulle "hyvää äitienpäivää", minä vain katsoin hölmönä häneen peräänsä, kun olisi mieli tehnyt sanoa, että enhän minä olen kenenkään äiti:'(

    Onko muuten bannerin luontokuva Pohjois-Savosta? Näyttää nimittäin omilta lenkkimaisemiltani:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin moni ohimennen kyseli töissä, että jokos sinulla on lapsia? Ai ei ole vielä, no hyvää viikonloppua silti. Ai vielä ole? No mitä jos ei olekaan koskaan?

      Ei ole Pohjois-Savosta tuo kuva. Ihanat lenkkeilymaisemat sinulla kyllä, tuo maisema on itselläni vähän huonommin saavutettavissa arjen kiireen keskellä. :D

      Poista

Hei, jätäthän kommentin! :)