Pakastealkionsiirto huomenna


Teksti kirjoitettu 24.9.

Ajatukset ovat yhtä puuroa. Viime yönä nukuin huonosti. Tänään lähdemme TAYS:ia kohti pakastealkionsiirtoa varten. Tuntuu ihan epätodelliselta. Siirto on lääkkeetön, mikä tarkoittaa sitä, että olen yhtä follikkeliultraa ja ovulaation tikuttamista lukuunottamatta elänyt normaalia elämää. Tämä poikkeaa tuoresiirrosta paljon. En ole tarvinnut tähän mennessä mitään lääkkeitä.

Vähän harmittaa. Muut saavat tehdä lapsen hiljaa ja intiimisti omassa kodissaan. Salaa muilta, hiljaa katseilta. Meidän lapsi on tehty loisteputkien loisteessa, ja se siirretään minuun monen silmäparin katsellessa. Sitten vain toivotaan, että viisipäiväinen blastokysti lähtisi kasvamaan.



Vaikka pakastealkion siirto on sinänsä helppo prosessi, vaatii se omat järjestelyt. Ultrassakäynti kesken työpäivää, yhtäkkinen vapaa "Tampereen lomaa varten". Joillekin ystäville olen kertonut, olen myös kertonut osalle työyhteisöä - käytännön syistä. Jostain käsittämättömästä syystä kerroin myös salilla käyvälle tutulle, että olemme menossa alkionsiirtoon, kun keskustelu kääntyi lapsiin.

Ehkä ihmiset eivät kysele enempää. Mutta testipäivän koittaessa tiedän, että minä ja mieheni emme ole ainoita, jotka testitulosta odottavat. 

Yritän ajatella positiivisesti. Alkioita on jäljellä useita ja niillä todennäköisesti onnistumme.

Silti kurkkua kuristaa jo pettymys.

Uuden siirron odottelu ja kaikkien työasioiden järjestely siirtoa varten.

Myös onnistuminen pelottaa. Nyt eri syistä, kuin ensimmäisellä kerralla. Olen ehkä itsekkäämpi, kuin ensimmäisen lapsen kohdalla. En halua kehoni muuttuvan, haluan harrastaa, haluan jaksaa juosta ja liikkua. Onnistumisesta myös seuraa järkyttävä pelko vauvan puolesta.

Tänään mennään ja huomenna tapahtuu. Toivon onnea matkaan.

2 kommenttia

Hei, jätäthän kommentin! :)