Lukitsin lapseni rappukäytävään

Kuvittele rauhallinen, aikainen lauantaiaamu kerrostalossa. Heräät postiluukun kolinaan. Ovisilmästä ei näy muuta kuin pimeää. Rappukäytävän ovelta kuuluu kolinaa ja oman ovesi postiluukku kolisee mystisesti pimeydessä.

Varmaan hauskin tapa herätä viikonloppuna ennen puolta seitsemää? Näin meidän naapuri heräsi eräänä lauantaina...

Olimme tytön kanssa lähdössä Tampereelle katsomaan miestä työmatkalle. Meidän lähtö oli äkkinäinen päähänpisto, junaliput oli ostettu edellisenä iltana ennen nukkumaanmenoa. Luulimme lähtevämme hyvissä ajoin kohti asemaa, jotta saataisiin auto halpaan parkkiin.

Kannoin tavarat rappuset alas ja pyysin tyttöä odottaa, että vien roskat ja ajan auton ovelle. Meidän talli on niin ahdas, ettei istuimen puolen ovea mahdu avaamaan. Otin roskapussit käteen ja oven mentyä takanani kiinni muistan, että ovi menee vielä näin aikaisin aamulla lukkoon. Rappuun jäivät tyttö, matkatavarat ja minun laukkuni. Autonavain minulla oli kädessä, mutta muut avaimet ja puhelin jäivät lapsen kanssa rappuun. Vatsani kääntyy kuperkeikkaa.


Menen tytön luo ovelle ja pyydän häntä hädissäni avaamaan rapun lukossa olevan oven.
"Mamma avaa."

Lukko on mahdoton kaksivuotiaan avattavaksi. Rappukäytävä menee pimeäksi ja tyttö haluaa, että "mamma avaa oven". Tyttö tirauttaa pienet itkut ja minun tekemisi mieli panikoida. Rynkytän ovea, mutta ei ulko-ovi aukea. Ei tietenkään.

Lopulta pyydän lasta menemään ensimmäisen kerroksen naapurin ovelle pimpottamaan ovikelloa.
"Mamma menee."

Lopulta tyttö suostuu menemään naapurin ovelle, koska mamma ei jostain taaperolle käsittämättömästä syystä voi sitä tehdä. Suostuttelun jälkeen hän suostuu jättämään painavan reppunsa alas ulko-oven eteen. Lapsi ei ylety ovikelloon.

Päässäni pyörii paniikkiajatuksia. Mietin, mitä ihmettä teen jos taapero vain seisoo hiljaa oven takana tai jos naapuri ei ole kotona. En uskalla miettiä sitä ohikiitävää hetkeä pidempään. Tiedän, että rapun oven aukeamiseen kuuluu liian pitkä aika.

Pyydän lasta kolisuttamaan naapurin postiluukkua, samalla kun itse rynkytän ovea. Lapsi kopisuttaa luukkua reippaasti. Naapurin koira herää, ja koiria pelkäävä lapseni lopettaa kolisuttamisen. Pyydän häntä jatkamaan samalla, kun itse rynkytän ulko-ovea toivoen, että joku tulisi katsomaan, mitä rapussa tapahtuu.

Onneksi lapseni jatkaa kolisuttamista.

Ikuisuuden jälkeen naapurin ovi aukeaa. Ovesta tulee naapuri, naapurin lapsi ja heidän koiransa. Minä huidon alaovella kahdella kädella ja tyttö on hämmentynyt, mitä tapahtuu. Naapuri on varmaan hämmentynyt, kun hiukan yli kaksivuotias lapseni on yksin pimeässä rapussa ja laittautunut äiti alaovea hakkaamassa lauantai-aamuna 6:30.

Lähdemme asemalle, minun sykkeeni tasoittuu vasta junassa. Lapsi puhuu vielä kuukausien jälkeen siitä, kuinka meni naapurin ovelle kolisuttamaan. Minä olen älyttömän ylpeä, että lapseni oli niin reipas. Ja vieläkin möykky mahassa mietin, mitä oltaisiin tehty, jos kukaan ei olisi ovea avannut.

Ja sitä, mitä kaikkea muuta onnistun mokaamaan vuosien saatossa.

4 kommenttia

  1. Voi ei, juuri lauantaiaamuna vielä tuollainen juttu kävi! =) Onneksi päättyi hyvin... Oli muuten hyvin kirjoitettu ja rakennettu teksti, oli ilo lukea!

    Anna / Mustikkapasta

    VastaaPoista
  2. Oho, voi ei! Mutta onneksi päätyi hyvin! Mutta uskon, että syke hieman nousi :D

    VastaaPoista

Hei, jätäthän kommentin! :)