Meillä oli viime perjantaina bloggaajapäivät Kaksplussan ja Annan bloggaajien kesken. Olin innoissani, kun pääsin mukaan päivään. Bloggaajapäivän huippuohjelman lisäksi saatiin viettää perheen kanssa miniloma Helsingissä. Olen kuitenkin huono tutustumaan uusiin ihmisiin ja ujona ihmisenä bloggaajapäivään osallistuminen myös jännitti.
Apua, löydänkö mä perille?
Uusi paikka ja paljon uusia ihmisiä. Minua jännittää eniten, löydänkö perille ajoissa, kuten aina uusissa tilanteissa. Myöhässä oleminen tuntuu nololta, varsinkaan kun ei kunnolla tiedä mihin on menossa. Onneksi päivään on tulossa netistä tuttuja ihmisiä, joiden kanssa voi Watsappailla ennen tapahtumaan.
Bloggaajapäivä pidettiin Pasilassa, joten maalaisen ja suuntavaistottoman valinta muiden bloggaajien tapaamiseksi on Helsingin päärautatieasema. Asemalle suunnatessa Watsapp käy kuumana. Asemalla ei kuitenkaan näy ketään. Osa on jo mennyt Pasilaan, osa on Pasilassa ja osa on matkalla toisesta suunnasta.
Onnekseni tapaan Iloa Eloa! -blogin Lauran ja Big Mamas Home -blogin Jennin rautatieasemalla. Yhdessä matka Pasilaan sujuu mukavasti, vaikka perille löytäminen osoittautuu oletettua vaikeammaksi. Jos olisin seisonut yksin jännityksestä jäykkänä väärän rakennuksen ovella edes tajuamatta sen olevan väärä, olisin varmasti lähtenyt pettyneenä pois. Tai vähintäänkin saapunut paikalle nolona, reilusti myöhässä ja posket punoittaen.
 |
| Tällainen kuva tulee, kun selfien ottaminen julkisella paikalla jännittää |
Perillä kissa vie kielen
Perille päästyä meitä odottaa salaattilounas ja kaikki muut ihanat bloggaajat. Bloggaajien joukossa on paljon uusia tuttavuuksia, mutta myös netistä jo vuosien ajan tutuksi tulleita bloggaajia. Monelle heistä olisin voinut mennä juttelemaan, mutta se tuntuu älyttömän vaikealta.
Miksi kivan palautteen antaminen vieraalle on minulle älyttömän vaikeaa? Tai kuulumisien kysely? Edes lounaalla tarjottu viini ei saa leukojani löystymään, mutta onneksi oman pöytäseurueen kanssa juttu luistaa.
Kuinka ujo ja epävarma pärjää?
Blogipäivän koulutuksesta huolehti kaunis ja itsevarma WTD:n Nata. Inspiraatiota ja tietoa bloggaamisesta ja blogimaailmasta tuli pään pyörälle pistävään tahtiin. Blogimaailmassa, kuten muutenkin elämässä, oma itsevarmuus on tärkeää. Kun on itsevarma, on helppo olla vakuuttava ja seisoa jämerästi sanojensa takana.
Oma ujous ja epävarmuus jäivät ärsyttämään.
Mutta ehkä maailmassa, myös blogimaailmassa, on paikkansa meille hitaammin lämpiäville tyypeille? Tiedän, etteivät minua kunnolla tuntevat ihmiset kuivalisi minua ikinä ujoksi tai epävarmaksi, mutta monessa tilanteessa ensivaikutelma ratkaisee.
Olisi kiva kuulla, onko sielä ruudun takana ketään,
joka kärsii ajoittain epävarmuudesta tai ujoudesta?
Onko uusiin tilanteisiin meneminen sinulle helppoa
vai jännittääkö itsensä esittelykin uudessa tilanteessa?
Mä oon aivan surkea (uusissa) sosiaalisissa tilanteissa. Mä en oo yhtään small talk-ihminen, mä en osaa puhua muka tyhjänpäiväisyyksiä. Jos yritän, tulee ulos jotain "kakka muuten haisee tosi pahalta"-tyylistä, jota saa hävetä jälkeenpäin :D Jos porukassa on joku tuttu, tai joku uusi ihminen käyttäytyy rohkaisevasti mua kohtaan, se yleensä auttaa. Ja koitan muistuttaa itelleni, ettei kaikkien tarviikaan olla niin supliikkeja tyyppejä, vaan tarvitaan myös tarkkailijoita ja kuuntelijoita :)
VastaaPoistaMä en ikinä jännityksissä puhu mitään, mitä jälkikäteen häpeillen miettisin... eikun siis jos en ole hiljaa, niin puhun kaikkia noloja. :D
PoistaOn ihan ylijännää välillä. Mulla on helpompaa aina sillon jos on lapsi mukana :D Oon semmonen tutuille höpöttäjä, vieraille jännittäjä. Kiva oli nähdä, hyvä päivä!
VastaaPoistaP.s. se oli muuten perjantai ;)
Lapsi kyllä auttaa jännitystä sosiaalisissa tilanteissa älyttömän paljon. :D Taitaa lapsi olla meillä syynä siihen, että olen viimeisen kahden vuoden aikana tutustunut tosi moneen uuteen ihmiseen!
PoistaOli kiva nähdä! :) Ja kiva, kun huomasit että olin laittanut väärän päivän, korjasin sen nyt tekstiin. :D
Mä olen ihan törkeän ujo. Minulla se kuitenkin näkyy sillä tavalla, että alan lörpötellä hermostuneena. Kovalla treenillä olen oppinut hieman hallitsemaan lörpöttelyäni.
VastaaPoistaMä oon joko hiljaa, tai sitten lörpöttelen kaikkia noloja juttuja taukoamatta. :D
PoistaMäkin olen tosi ujo, vasta kun näkee päivittäin ja enemmän niin musta tulee normaali itteni. Mutta normaalistikin oon tosi vähäpuheinen, en tiiä mistä puhua. Oon enemmän kuuntelija ja vastaan jos kysytään, harvoin aukasen suuta vaikka mieli tekisi sanoa jotain. Sisarusten kanssa tulee kyllä enemmän lörpöttelyä ja kaksimielisiä juttuja jne vaikka vaan kerran vuodessa nähtäisiin, jotenkin semmonen yhteys meillä että juttu jatkuu siitä mihin jäi
VastaaPoistaMä oon normaalisti ihan kamala hölösuu. Uudessa seurassa hölötän hermostuneesti koko ajan tai olen hiljaa sivussa... Ihanaa, että on sisaruksia, joiden kanssa voi puhua mistä vain. :)
Poista