Kaapista ulos

Suunnittelukäynnin jälkeen oli sellainen olo, että nyt on pakko saada kertoa jollekin meidän tilanteesta. Laitoin äidilleni tekstiviestin ja kerroin asiasta. Sain vastaukseksi tsemppaavan viestin ja ehkä hitusen pelkäämääni sääliä. Myös työkavereille olen kertonut, sekä esimiehelle. Vastaanotto on ollut yllättävän hyvää. Taakka keveni paljon, kun ei tarvitse stressata hoitoja poissaolojen takia. 

Miksi se kertominen on niin vaikeaa? Varmaan siksi, etten halua sääliä. En halua typeriä kommentteja siitä, kuinka tulen kyllä raskaaksi jos en stressaa, sitten kun sen aika on tai joskus keinolla x. En halua kuulla, että on ihan varmaa, että saamme lapsen, koska niin ei ole. En halua neuvoja, en sääliä enkä surunvalitteluja. Haluan, että muut ymmärtävät, ettei lapsia niin vain tehdä ja sen, etteivät lapset ole kaikille itsestäänselvyys. Haluan, että muut ymmärtävät elämäni olevan hyvää ja täyttä, vaikka sattuisimme kuulumaan siihen prosenttiin, joka ei hoidoillakaan onnistu lapsia saamaan. Vaikka minulla ei ole lapsia, ymmärrän mitä rakkaus ja vastuu on.

Se, että jättäisin lapsettomuudesta kertomatta ei poista läheskään kaikkia tyhmiä kommentteja. Eli ei tyhmien kommenttien pelko ole hyvä peruste olla kertomatta. Lisäksi pelkään sitä, että paljastan olevani viallinen. En halua olla muiden silmissä epäonnistuja. Loogista? Olen epäonnistunut asiassa, jolle en voi tämän enempää tehdä? Tyhmä syy tuokin. Jos joku haluaa nähdä minut epäonnistujana tai muuten huonossa valossa, keksii hän varmasti syyn muustakin kuin lapsettomuudestani.

Ehkä minä joskus pystyn tulemaan kokonaan kaapista ulos. Ehkä opin olemaan häpeämättä itseäni. Ehkä tämä ei ole maailmanloppu, vaikka joskus väsyisin ja itkisin toisen ihmisen kuullen.

13 kommenttia

  1. Onnittelut avoimuudesta! Kaapista ulos tuleminen helpotti ainakin minun elämääni jonkin verran. Allekirjoitan jokaisen tuntemuksen ja pelon, joista kerroit. Monikaan tutuistani ei voi koskaan ymmärtää niitä, joten vertaistuki ja se, että ylipäätään tietää muiden käyvän läpi samoja ajatuksia on kullan arvoista. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. <3 Tuon ymmärtämisen vaikeuden ymmärtää kyllä ja se pitää vain hyväksyä. Tämä on sellainen asia, että kokemalla vain tietää kuinka reagoi ja jokainen varmaan reagoi vähän eri tavalla. Mutta ainakin itselläni on ollut vaikeampaa kuin olisin uskonut.

      Paljon on helpottanut, kun ei tarvitse töissä selitellä ja stressata tulevia poissaoloja.

      Poista
  2. Meidän tilanteesta tietää vain kourallinen ihmisiä. Lähinnä minun perheeni. Juuri puhuttiin mieheni kanssa tästä ja tulimme siihen tulokseen, että niin kauan ollaan lapsettomuuskaapissa, kunnes (JOS) saadaan lapsi syliin asti. Sitä ennen kaikki pimitetään. En koe sitä taakaksi, tämä on meidän elämämme, ei näin henkilökohtaiset asiat kuulu kenellekään. Näin meillä ajatellaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainavainodotan: jokainenhan tietysti tekee, kuten itse kokee parhaaksi. Toinen huutelee asiaa kaikille ekasta yrityskierrosta saakka ja toinen ei kerro koskaan kenellekään mitään. Teilläkin siis ihan lähipiiri kuitenkin tietää. Itse koin, että asia pitää saada pois sydämeltä ekan kerran kun aloitimme tutkimukset, silloin kerroin yhdelle ystävälle. Siitä sitten pikkuhiljaa olen kertonut asiaa sitä mukaa kun muuten olisi pitänyt valehdella keskusteluissa läheisille. Meillähän on varmaan pian adoptio tulossa ajankohtaiseksi, joten silloin asia pitää olla alusta asti kuitenkin koko lähipiirin tiedossa, muuten turha lähteä siihen prosessiin. Eli jokainen oman tilanteensa mukaan! Mikään tuskin on väärä ratkaisu :)

      Poista
    2. Niimpä, siksi kirjoitinkin, että näin meillä ja miten minä koen/olen kokenut koko tämän 10 v ajan :)

      Poista
    3. Sen olemme kyllä parille kyselijälle sanoneet, että varmaan lähdemme adoptioprosessiin sitten joskus.

      Poista
    4. Ai teillä on jo 10 vuotta täynnä, no hyvin olet pitänyt suun supussa :) Mutta teillä on vielä hoidot edessä niin jospa ne tärppäisivät! Adoptiossa hieman häiritsee se, että kaikki asiat on puhuttava niin avoimesti sekä adoptiotädille että lähipiirille. Vaikka tietenkin näin on pakko tehdä.

      Poista
    5. Siis edellisessä suhteessa + nykyisessä yht. 10 vuotta kulkenut tämä varjo.

      Poista
    6. Me ollaan oltu pian 10 vuotta yhdessä ja alusta asti on ollut selvää, että me haluamme lapsia (meille ja muille). En koe enää pystyväni valehdella ja kierrellä läheisten kysymyksiä, joten helpompi oman pään kannalta kertoa meidän tilanteesta.

      Alle 10 ihmistä tämän kaapistatulon jälkeenkään tietää, ettei mikään maailmalle kuulutus ole menossa. Tosin yritän tulevaisuudessa olla valehtelematta silloin, kun lapsista kysellään. Tämä asia kuitenkin näkyy muille niin selvästi, ettei ole vaihtoehtoja kuin kertoa tai kierrellä/valehdella. Ja valehtelemaan olen ihan surkea... :D

      Poista
    7. Meijän läheiset on mun perhe ja ne tietävät :) ja vain kaksi kertaa on udeltu, että ei paljoa ole tarvinnut valehdella :D

      Poista
    8. Niin itse olen tuntenut omantunnon tuskia jo siitä kun olen yleisiä kuulumisia kysyttäessä sanonut, että oikein hyvää kuuluu ja ei tässä ihmeempää ole meneillään. Siis läheisille ihmisille. Ja totuus on ollut se, että on ollut kunnon hoitorumba meneillään ja hetkittäin henkinen jaksaminen todella tiukilla. Nyt voin sanoa kuulumiset rehellisesti ja olen siitä kovin helpottunut. Mutta ihmisten tilanteet ovat niin erilaisia! Oma avoimuus on auttanut ihmeen paljon suorastaan, niin ja mekin olemme siis kertoneet vain reilulle 10 ihmiselle, jotka ovat varmaan kertoneet puolisoilleen.

      Poista
  3. Mua ainakin on auttanut kun on saanut tietyille ihmisille kertoa tilanteesta. Toki edelleen ollaan enemmän kaapissa kuin ulkona, mutta ne tärkeimmät ihmiset tietää ja esimies niin sillä pääsen jo pitkälle :)
    Onnittelut rohkeasta päätöksestä!

    VastaaPoista

Hei, jätäthän kommentin! :)