Kaksi vuotta sitten isänpäivänä olo oli jännittynyt. Ensimmäinen yrityskierto oli aluillaan ja jännitti, kuinka meillä voisi olla vauva seuraavana vuonna. Pelotti, ettei lasta olisi vielä seuraavana vuonna tulossa. Olo oli kuitenkin erittäin toiveikas ja olisi tehnyt mieli huutaa koko maailmalle, että pian me voidaan olla perhe. Toisin kävi.

Vuosi sitten isänpäivänä mietin, että oli onni, ettei me tiedetty mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Vuosi on mennyt nopeasti. Paljon on tullut elettyä ja koettua yhden vuoden aikana. Ehkä me ollaan taas vuosi lähempänä sitä, että saadaan lapsi. Joka tapauksessa olemme lähempänä sitä, että saamme tietää kuinka meidän matka lapsettomina päättyy. Päättyykö se omaan biologiseen lapseen, adoptiojonoon vai kaksistaan elämiseen? Aika näyttää.

Olen saanut vierestä seurata, kuinka pieni lapsi juoksee isänpäivälahjan kanssa isän luo huutaen iloisesti "isiii". Olen saanut kokea pienen osan sitä riemua, kun lapsi esittelee itse tekemäänsä korttia isille. Olen toivonut, että mies saisi kokea saman. Jos me isänpäivää joskus lapsen kanssa vietetään, tulee se päivä olemaan varmasti tunteita täynnä.

Haikeudesta huolimatta olen kuitenkin ollut aiempaa kiitollisempi. Olemme onnellisia yhdessä. Huomista me ei voida tietää ja joskus on parempi olla tietämättäkään.